Kolmas päivä rauhan antaa, melkein

Melkein jätin menemättä katsomaan kaupungin keskustan läpi kulkevaa pientä paraatia.

Olin eksyttänyt itseni jonnekin Kööpenhaminan keskustan kaartuville ostoskaduille, kun ensimmäisen kerran kuulin soiton takaani.

Poikani oli halunnut penkkareihin Jeesus-puvun ja suomesta ne olivat loppuneet, joten olin käynyt Tintti-albumin mukaan nimetyssä “Faraos Cigarer“-liikkeessä katsomassa heidän valikoimaansa. Selvisi, että heillä olisi ollut hyvin kokoja suoraan liikkeessä. Siihen mennessä sain kuitenkin kuulla, että paniikki oli jo hellittänyt ja poika tilasi netistä Joosefin puvun. Saatoin siis jatkaa matkaani kohti kaupungin lohkaisevaa suurta vesiväylää, kunnes jäin empimään.

Isäni oli ollut suuri sotilasmusiikin ystävä ja tämä pärinä kuulosti paraatilta. Jotenkin en olisi jaksanut, mutta lähdin kuin lähdinkin sitten astelemaan takaisin suuntaan, josta olin juuri tullut. Ja paraatihan se! Ammattimuusikoista muodostuva orkesteri käveli edellä puhaltimien johdolla rumpujen seuratessa ja varusmiesten aseistettu osasto piti perää.

Korkeat karvaiset hatut ja vanhanaikaiset univormut tummansinisen takin ja rintakehän yli ristiävien valkoisten vöiden kanssa olivat jotenkin niin visuaalisesti puhuttelevia, että innostuin. Vastentahtoisen alun takia saavuin paikalle, kun paraati oli mennyt jo ohi, joten kiiruhdin osaston edelle ensin yhden ja sitten vielä toisenkin kerran ennen kuin oletin saaneeni kuvan ja saatoin hengähtää.

***

Englanninkielen lyhenne FOMO tulee sanoista “Fear Of Missing Out” eli pelko siitä, että menettää jotain, jos ei ole mukana kaikissa mahdollisissa sosiaalisissa kinkereissä ja kissanristiäisissä. Olen aina kärsinyt siitä, että oikea kuva tuntuu olevan aina seuraavan kulman takana, vielä pienen lisäkävelyn päässä.

Olin jo kaksi päivää kiertänyt kaupunkia jalan ja etsinyt kuvattavaa aamusta iltaan. Nyt kolmantena päivänä olin viettänyt pitkän aamun hostellilla, ottanut vielä pienet torkutkin vielä aamupalan päälle. Jo Varsovassa huomasin, kuinka tarvitsin vähintään sen kaksi päivää, kunnes saatoin rauhoittua, oleskella ja hengailla kiirehtimisen sijaan.

Kööpenhaminassa kaksi päivää riitti vain melkein, kun olin heti nähtyäni mitään vähänkään kiinnostavaa ravaamassa sen perässä kuin lemmikkihiiri juoksupyörässään.

***

Kahden ohituksen jälkeen olin jo “kylläinen” ja viimein jatkoin matkaani Kongens Nytorvilta Store Strandstrædea pitkin kohti rantaa, kun kuulin orkesterin uudelleen edestäni kun se marssi ohitseni vielä kerran Sankt Annæ Pl.:ta pitkin.

Mieleeni palautui kaksi miestä, jotka olivat seisseet vieressäni Uudella Kuninkaantorilla ja katselleet kulkuetta. “Every single day“, oli toinen, ilmeisesti paikallinen sanonut ystävälleen englanniksi. “Like clockwork“. “Joka ainut päivä, kellon tarkkuudella”.

Se siitä ainutlaatuisesta tilaisuudesta.

Author: Seppo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.