Luovuuden peilikuva

Sanat ovat tarkentuneet käytön myötä

Peilistä takaisin katsovat kasvot ovat meille tutut. Vilkuilen omaani päivittäin: manaan, mihin päin se parta taas sojottaa tai tarkistan jäikö nenästä niistämisen jälkeen pilkistämään jotain hassua. Peilikuva on liiankin tuttu, kuin mauste, jota laitat joka ruokaan kunnes et osaa enää erottaa sitä.

Vaatii erityisen tilanteen, vieraan ihmisen ohimennen ottaman valokuvan tai vanhan albumin raosta lattialle vierähtäneen lapsuuden muiston, jonka olit jo unohtanut, ennen kuin pystyt taas löytämään itsestäsi jotain uutta, tulkitsemaan itseäsi uudella tavalla.

Ensimmäisen oman tyylini, tavan nähdä itseni jotain muuta kautta, opin salaa jopa itseltäni. Olin vuosia tehnyt lehtien ulkoasuja. Ensin toteuttanut toisten suunnitelmia, sitten kauneimmista löytämistäni lehdistä, Rolling Stone Magazinestä ja The Economist lehden Intelligent Life -liitteen visuaalisia ratkaisuja kopioiden, kunnes yhtäkkiä minulla oli koossa keitos, mikä ei näyttänyt enää miltään mallilta tai kopiolta, vaan ihan omalta itseltäni.

Valokuvien suhteen oma tyyli löytyi helpommin. Kun kahden kolmen vuoden haparoinnin jälkeen ymmärsin, etten halua lavastaa tilanteita tai maata väijyssä tuntikausia odottamassa oikeaa hetkeä. Olen hetkessä kulkeva onnen heijastuksien tavoittelija, jonka maailma märkine katuineen, roskineen ja loputtomine autoineen ei ole sama kuin mainosten kiiltokuvissa. Tämän hyväksyttyäni opin rakastamaan sitä maailmaa. Ja sitä myötä myös kanssaihmiset oppivat rakastamaan kuviani.

Nyt käyn samaa sykliä läpi sanojen kanssa. Olen ennen kirjoittanut paljon, opiskellut aihetta vuosia. Vasta nyt, kun kirjoitan ennen kaikkea minulle, löydän oman kuvani sanojen lomasta, pilkistävän sieltä kirjainten välistä. Se on jälleen uusi ja erilainen. Se saa minut kysymään “tuoltako minä taas näytän?”. Ja minä rakastan sitä.

Kaiken etsimisen jälkeen, kun olen oppinut tunnistamaan oman jälkeni sommittelussa, valokuvissa ja tekstissä, ovat myös kasvot peilissä muuttuneet. Koronaparran ja vuosi vuodelta paksunevien silmälasien sankojen takaa huomaan katseen, joka havahduttaa minut itsenikin!

On kiva huomata tykkäävänsä omasta peilikuvastaan, rosoineen, harmaineen, päivineen.

Author: Seppo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.