Elämyssnobin laiskanläksy

Vaikka metsä, puro ja lumi ovat kaikki tuttuja, voi niistä silti saada uusia fiiliksiä.

Miksi ottaisin samanlaisen selfien Mona Lisan kanssa kuin kaikki muutkin? Tai asettaisin kolmijalkani samaan kohtaan kuin mistä kuuluisa levynkansi on kuvattu Brooklyn Bridgen kupeessa New Yorkissa? Haluan aina löytää erityisen näkökulman tai elementin, mikä antaa kuvaan ainutlaatuisen tunteen, vaikka vain kuvaushetken ajaksi.

Tekeekö se minusta nirson kuvaajan? Aikaisemmin olisin sanonut “Ei, vaan kunnianhimoisen”, mutta enää en ole niin varma.

Kun ensimmäinen kevään kukkanen puhkeaa, näkyy se samana aamuna sadoilla Instagram-tileillä. Ja tänään, kun ensilumi satoi Etelä-Suomeen, väreili se kuvina kaikkialle sosiaaliseen mediaan.

Tekeekö se minusta huonon kuvaajan, kun minäkin painelin metsään kamera kourassa? Ennen olisin ehkä soimannut itseäni näköalattomuudesta, mutta nyt olin kiitollinen tunnelmasta ja päivänvalosta.

Mitä minulle on oikein tapahtumassa?

Lyhyesti sanottuna korona, mutta todellisuudessa asia ei ole niin yksinkertainen. Etsin jo ennen pandemiaa vaihtoehtoja hektisen lyhyille lentolomille ja kuukaudet kotona ajoivat etsimään muita keinoja arjesta irrottautumiseen.

Kuinka läheltäkin voi saada fiiliksiä.
Tänään ensilumi sai minut palaamaan
kameran kanssa tutun lähipuron
äärelle.

Olen kävellyt metsässä, käynyt yöreissuilla Helsingissä ja pyörälomalla Hangossa. Eli kaikkea sellaista, mille olen aiemmin tuhahdellut turhanpäiväisenä puuhasteluna!

Olen aina pyrkinyt kauemmas, pitempään ja nopeammin. Olen pelännyt, että jos yritän yhtään vähemmän, en pääsekään mihinkään. Ja asiaa on entisestään pahentanut viimeisen vuoden aikana herännyt pelko, että jos en tee asioita nyt, saattaa olla etteivät ne tapahdu koskaan.

Kuitenkin minilomat, staycationit ja pelkät kävelyt ravintolaan lounaalle ovat tarjonneet tärkeitä piristysruiskeita arkeen.

En ole koskaan kunnolla lämmennyt kotimaanmatkailulle. Kuitenkin, vaikka kiipeily Salmisaaren kiipeilykeskuksessa ei vastaa kokemusta todellisella vuorenrinteellä ja saati Kotipizzan 1500 kalorin Monsteri ei pärjää kahden täytteen rapealle lätylle Napolissa, huomaan voivani hoitaa matkakuumeen oireita kotoa käsin.

Korvaava kokemus harvoin yltää kaukaa haetun eksoottisen kokemuksen tasolle, mutta oireiden hoitaminen pienen mielikuvitusleikin avulla tyynnyttää rauhatonta sielua. Ennen niin masentava pimeä syysilta näyttää nykyään paljon kiinnostavammalta ja sitä huomaa miettivänsä “mihin kahjoon voisin tuotakin tummaa käyttää?”

Korona on pakottanut asettumaan paikoilleen ja katsomaan silmiin syitä vaellusvietin takana. Mitä olen lähtenyt ulkomailta etsimään ja mitä reissuilta on jäänyt käteen? Olenko vain kiireellä juossut kahmimaan fiiliksiä, joitaen ole tähän mennessä osannut analysoida?

Tarjoaako tämä hidastumisen ja uusien keinojen aika syvempää näkemystä, mitä olen reissaamiselta ja elämyksiltä hakenut? Pystyisinkö kääntämään tämän maailmanlaajuisen vastoinkäymisen voitoksi ja löytämään enemmän onnea jokaisesta päivästä ilman, että sen täytyy olla lomaa tai antaa leimaa passiin?

Luulin olevani jo siellä, mutta korona opetti minulle toisin.

Author: Seppo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *