Elämää viruspommisuojassa

Kuva pienistä asioista suurempien katunäkymien jälkeen ei tarkoita, että kuvat olisivat köyhempiä tai huonompia.

“Kun tieto pommituksesta tuli, sen tytön perhe meni turvaan ulkoportaiden alla olevaan tilaan naapuruston kellareiden sijaan. Tila oli täysin suljettu ovessa olevaa pientä luukkua lukuunottamatta. Ja siitä luukusta tuli sisään sirpale, joka tappoi tytön.”

Se oli muistaakseni edesmennyt äitini, joka kertoi tämän tarinan sodan ajalta.

Isä muistot sota-ajalta ovat kevyempiä: kuinka hän meni poikien kanssa läheiselle mäelle katsomaan pommikoneita, kun ei tarvinnut mennä kouluun.

Äidin en muista puhuneen sodasta juuri koskaan. Isoisä ajautui konkurssiin ennen sotaa, kun takaajina toimineet sukulaiset vetivät maton alta. Isoäiti kuoli keuhkotautiin välirauhan aikana, poikansa Kaukon nimipäivänä, ja isoisän elämältä katosi pohja pitkäksi aikaa.

Äiti ja hänen veljensä olivat yksin ja olisivat joutuneet Turun eniten pommitetusta kaupunginosasta, Portsasta, lastenkotiin, ellei heidän isoäitinsä olisi ottanut heitä asumaan luokseen pieneen hellahuoneeseen Kuuvuoressa.

Toisen paniikki, toisen hyöty

Kuva puurolautasesta havainnollistamassa kuvien sfäärin muutosta rajatumman elämänrytmin myötä
Elämän tiivistyessä kaventuu myös näkökenttä. Kuvien aiheet eivät enää kävelekään kadulla vastaan, vaan täytyy seistä kotona hiljaa ja katsoa ympärilleen.

Onko reilua verrata omaehtoista karanteenia todelliseen sotaan? Kyseessähän on kuitenkin vain yhdenlainen influenssa! Tuttava oli ostanut urheiluliikkeestä viidenkympin lippiksen vitosella ja toinen totesi siihen, että pitäisikö hänenkin lähteä “Korona-aleen”.

Ja silti jatkuvasti palaan ajatuksissani siihen häviävän pieneen luukkuun, jonka kautta tappava sirpale tuli sisään ja tappoi.

Tällä hetkellä maailmassa on testattuja tartuntoja yli 300 000 ja kuolleita melkein 13 000, joista yli puolet, 7 489, Euroopassa.

Suomen luvut ovat edelleen pieniä suhteessa muihin maihin kuten Ruotsiin ja tunnistan itsessäni saman yltiöoptimismin ja kuolemattomuuden tunteen. Sen, minkä kanssa voi lähteä vaikka shoppailemaan nyt kun kauppaketjut hätäpäissään haluavat eroon varastoistaan.

Koronan kotirintamalla

Takaraivossa ajattelin näin monta päivää. Aina siihen asti, kunnes tänään kauppakassi toisessa kädessä soitin ovikelloa ja kyyryssä kävelevä 89-vuotias isäni tuli avaamaan. Ehkä itse voisin olla tarpeeksi vahva selviämään Koronasta, mutta hänelle olisin kuin tuo pieni luukku, josta kuolema tulee sisään.

Hallituksen ohjeen mukaan minun olisi pitänyt välttää kontaktia, jättää ostokset oven ulkopuolelle, poistua ja pitää yhteyttä puhelimen ja videolinkin avulla.

Isäni on hetkittäin lähes kuuro ja mistä tahansa keskustelusta hän arvaa sisällöstä vähintään saman verran kuin kuulee. Tällöin pienikin kontakti ja läsnäolo on kriittisen tärkeää hänen henkisen hyvinvointinsa kannalta. Täydellinen eristys olisi sitä hänelle myös henkisesti.

Entä sinä? Olet vahva, terve ja lähes kuolematon, joten ei taudista ole sinulle vastusta. Entä sinun läheisesi? Vanhemmat, naapurit ja muut ei niin vahvat ja terveet? Luotatko teräskuntoosi siinäkin suhteessa vai oletko valmis sulkemaan kaikki riskialttiit lasikaappeihin, jotta voit jatkaa elämää kuten ennenkin?

Vastuu kuuluu jokaiselle, minullekin, ja se on ainakin tämän modernin, emansipoituneen ihmisen rasiassa se kaikkein vaikeimmin nieltävä pilleri.

Author: Seppo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *