Junamatka mielikuvista todellisuuteen

Näkymä Pamyatnik Knyazyu Vladimiru -patsaan luota, Kremlin nurkalta, Moskva-joen yli kohti etelää

Junamatka Moskovaan on pisin Helsingistä lähtevä reitti. Helsinki-Pietari -väliä liikennöivä Allegro on suomalaisen junakaluston lippulaiva. Öisin Helsinki-Moskova -väliä kulkeva Tolstoi on venäläinen, mikä käy selväksi jo asemalaiturilla, kun jokaisen vaunun oven vieressä asennossa seisovat, univormuihin pukeutuneet vaunuemännät ottavat matkustajat vastaan.

Olen vuoden sisään käynyt Pietarissa kuudesti ja olin päättänyt, että edes kerran vuosiviisumin ollessa vielä voimassa, kävisin myös Moskovassa.

“Ja eiköhän se lie vähän samanlainen kuin Pietari, mutta suurempi. Kodikkaan nuhruinen kokoelma historiaa, muistomerkkejä ja no… venäläisiä! Kaikki tuo oli totta, mutta silti niin väärin.

Metrolaituri Moskovassa
Sekä Pietarissa että Moskovassa metro ei ole pelkkä kulkuväline. Asemia onkin kutsuttu “Kansan palatseiksi”, koska ne olivat projekteja, joihin Neuvostoliitossa satsattiin ja joihin rakennettiin visio aatteen mahdista.

Moskova on vauras metropoli, todellinen venäjän julkisivu, minkä kiillottamiseen ja kohottamiseen on upotettu huimat määrät rahaa ja resursseja. Ulkoisesti se voi tuntua luotaantyöntävältä ja itsekseni kaupungissa kulkiessa se tuntuikin siltä, mutta päästessäni iltaisin kontaktiin ihmisten kanssa, kuvio muuttui täysin.

Perjantai – Mannekiinina KGB

“Yleensä pidän hedelmäisestä”, sanoin oppaalleni Dmitrille, kun hän empi, josko minulle maistuisi hänen Sour (hapan) suosikkioluensa Moskovalaisessa Craft Beer -baarissa. “Mutta enemmän se on kiinni siitä, että maussa on tasapaino kohdallaan.”

Oluita harrastava virkamies järjesti yksinään olutkävelyitä, ilman yhteyksiä matkatoimistoihin. Yhden miehen maku, näkemys ja baarissa törmätyt kaverit. Sillä kaavalla voisi moni asia mennä pahasti pieleen. Mutta kun ei mennyt, päinvastoin!

Dmitri tunsi paikallisen tarjonnan ja tyylikkäimmät paikat.

“Et tule näkemään yhtään Heinekenin tai Carlsbergin hanaa”, hän lupasi ja se piti. Sen sijaan sain kokea monipuolisen valikoiman paikallisten panimoiden erikoisuuksia ja Borsch-keiton makuisen shotin.

Jostain syystä (ilmeisesti kiinalaisten turistien iloksi) Dmitri oli sovittanut kiertokävelyyn muutaman ihan oikean nähtävyyden. Lubyankan aukion kattoterassilta näkymä oli upea räntäsateesta huolimatta: katot ja jouluvalot, mutta aukean rumistus, vastapäinen beigenruskea rakennus oli se, mistä kaikkien oli saatava kuva kotiin vietäväksi. KGB:n vanha päämaja herättää edelleen tunteita ympäri maailmaa.

Maailmalla puhutaan toistuvasti Venäjän vaaroista ja poliittisesta tilanteesta ja aiheesta, mutta samalla unohdetaan varsinainen kansa. Kerta toisensa jälkeen olen kokenut kuinka sydämellisesti ja ystävällisesti minua on kohdeltu.

Illan lopuksi Dmitri oli hyvin huolissaan, josko löytyisin tieni enää kävellen takaisin hotellille. Hän tilasi minulle neljän euron taksikyydin, maksoi ennakkoon ja tuli heristämään kuskille, että varmasti vie kyydin perille ja eikä kuvittelekaan niistävänsä turistilta lisää rahaa.

Lauantai – salakapakoita ja kauniita keskusteluja

“Intialaiset ovat pahimpia”, oppaani kertoi. Nuori ja kaunis vaaleaverikkö, täysi vastakohta perinteiselle “tyhmä blondi” -stereotypialle. Ystävällinen ja iloinen, puhui loistavaa englantia, lukenut yliopistossa aasialaisia kieliä ja päivätöinään työskenteli sikäläisessä lähetystössä.

“Kuinka niin?”, kysyin.

“Kerran esittelin kaupunkia kahdelle intialaiselle pariskunnalle. Myöhemmin rouvat vetäytyivät takaisin hotelliin ja miehet kysyivät, josko voisin järjestää heille loppuillaksi pari prostituoitua. Ällöttävää!”

“Ei hauskaa!” vastasin.

Kiersimme Moskovan keskustan katuja nelisen tuntia, keskustelimme työnteosta, elämästä, haaveista ja räntäsateesta kuin hyvät ystävät konsanaan.

Illan viitekehyksenä toimi salakapakat, joita Moskovassa on ilmeisen monta. Mutta sen sijaan, että niitä piiloteltaisiin viranomaisilta, tuntui että näitä piiloteltiin isoilta turistiseurueilta ja mölyäviltä bailuporukoilta, jotta paikan tunnelmasta riippuen vihkiytyneet saisivat istua iltaa ja viihtyä rauhassa tai bailata samanhenkisten ihmisten seurassa.

Yksi kapakka oli piilotettu kauas korttelin sisäpihalle, missä oli vain pieni valkoinen kyltti ja ovikello merkkinä sisäänkäynnistä. Toisaalla ovi oli kätketty paneloinnin taa ja asiakkaan piti tietää, mistä piilosta löytyi katkaisija, millä sen saa avattua. Paras oli kuitenkin vaatimattoman näköinen, täydellinen nuudelibaari, jonka läpi pääsi kellariin ja itse tyylikkääseen trendibaariin. Siis sillä ehdolla, että pakastimen kokoisen ovimiehen mielestä näytit riittävän sopivalta paikan tunnelmaan.

Muutama tunti, jokunen upea drinkki ja hilpeä keskustelu myöhemmin kuulin, että oppaallani olisi vielä toinen kierros vedettävänä kahdelle pariskunnalle.

“Minkä maan koodi on 91?” Hän kysyi.

“… Intian!” Vastasin nopean googlaamisen jälkeen ja oppaani huokaisi syvään.

“Jos haluat lopettaa kierroksen tähän, ymmärrän” hän sanoi. “Mutta minusta olisi mukava, jos tulisit mukaan vielä viimeiseen paikkaan, vaikka intialaisetkin ovat siellä.”

Ja menimme kuuntelemaan savuista jazzia neljän intialaisen kanssa.

Kun odotimme tilataksia kuudelle matkalla seuraavaan paikkaan, taputin häntä kevyesti olkapäälle.

“Säälitkö sinä minua?” Hän kysyi.

“Ei kun kannustan sinua, sinä pärjäät loistavasti”, vastasin ja jatkoimme porukalla piilotetun sisäänkäynnin salakapakkaan.

Sunnuntai – Yössä rullaavaa Neuvosto-nostalgiaa

“Suomalainen, virolainen, valkovenäläinen ja tataari sattuivat samaan vaunuosastoon yöjunassa Moskovasta Helsinkiin…”

“Ei taas näitä vitsejä…”

Menomatkalla Moskovaan yöjuna oli tuntunut kolkolta ja jopa vähän ahdistavalta. Sain huonekaverikseni kohteliaan, mutta hiljaisen venäläisen kauppamatkustajan, joka oli omissa oloissaan, söi omia eväitään ja ymmärsi juuri ja juuri vähän suomea.

Olin astunut Helsingistä suoraan Neuvosto-aikaan, mikä kylmäsi sydäntä ja laittoi miettimään, mihin sitä olin taas itseni tunkenut… Kunnes homma kääntyi aivan päälaelleen paluumatkalla!

Olin hädin tuskin saanut laskettua laukun kädestäni makuuosaston penkille, kun samaan koppiin pelmahti kolmen kaverin porukka jutellen keskenään venäjäksi. Mutta heti kun he kuulivat, että olen suomalainen, he vaihtoivat kielen suomeen, istuimme kaikki alas ja asetuimme taloksi.

Kävi ilmi, että he olivat halunneet kokea, miltä junamatka Moskovaan tuntuisi. Yksi oli kotoisin Virosta, toinen Valko-Venäjältä ja kolmas kaukaa idästä, tataarien maakunnasta. Kaikki olivat kuitenkin eläneet Suomessa lapsuudesta asti ja käyneet yläasteen yhdessä. Kummelin Kultakuume oli heidän lempielokuviaan ja heille Tolstoi-juna oli täynnä menneen ajan tunnelmaa.

Ja toden totta! Heidän avustuksellaan alkumatkan kolkkous kääntyi lämpimäksi nostalgiaksi. Junamestari oli valkovenäläisen perhetuttu ja joka kerta kävellessään osastomme ohi, mestarilta liikeni hymy ja vähintään jokunen lämmin sama. Ravintolavaunun rouvat ottivat meidät vastaan kuin kauan maailmaa kiertäneet poikansa. Päivällisen aikana nautittujen kahden vodkapullon kyytipoikana toimiva marjamehu oli heidän itsensä tekemään ja jokainen joutilas käärepaperi, käytetty astia tai tyhjä pullo katosi pöydältä miltei ennen kuin ehdimme sen siihen laskea.

Yömatka Helsinkiin sujui keskustellen, vertaillen ja analysoiden suomen ja venäjän kielen sanoja, pohdiskellen maiden tilannetta ja nauraen. Enemmän kuin kerran jollakin meinasi mennä juoma nenään tai pala väärään kurkkuun, kun jutut karkasivat hauskasta hillittömään.

Olen ollut kahdella interraililla, mutta paluumatka Moskovasta Helsinkiin on kiistatta hauskin ja antoisin junamatkani ikinä. Toivon tapaavani kaverit vielä uuden kerran, jolloin minun täytyy ottaa oppia nuoremmistani ja yrittää olla yhtä vieraanvarainen isäntä kuin he olivat minulle!

Author: Seppo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *